Mistä Fortumin on vaiettava, siitä pitää puhua

Aloitetaan alusta. Sain syksyllä kutsun Riku Rantalan neloskanavan ilmastoaiheiseen televisio-ohjelmaan keskustelemaan jätteistä, kiertotaloudesta ja ilmastosta. Jätteet ja jäteratkaisut ovat rehellisin kuva ekosysteemien ja ylikulutusyhteiskunnan tilasta, joten suostuin ilolla.

Miksi Fortum oikein rahoittaa Rantalan 100 kysymystä ilmastosta tv-sarjaa? Ja miksi minä olen ohjelmassa mukana?

Valtioyhtiö Fortumin ja sen omistaman Uniperin fossiiliset kasvihuonepäästöt ylittävät kaikkien suomalaisten vuosipäästöt. Luit oikein: yhden yhtiön ja sen tytäryhtiöiden fossiiliset ilmastopäästöt ovat siis yli kuusi miljoonaa kertaa suuremmat kuin sinun päästösi. Päälle tulee vielä usein laskematta jääviä päästöjä jätteiden ja bioenergian polttamisesta. Luulisi siis yhtiöllä riittävän hommia päästöjen vähentämisessä. Sen sijaan yhtiö jatkaa fossiilisiin investoimista — ja tuottaa televisio-ohjelmaa ilmastonmuutoksesta.

Kysyin muutamilta ilmastoliikkeen toimijoilta, pitäisikö meidän yhdessä peruuttaa osallistumisemme ohjelmaan, olihan viherpesun vaara ilmeinen. Yhtenäistä boikottia ei kuitenkaan syntynyt, ja esimerkiksi Greenpeacen Kaisa Kosonen kertoi hyvässä twiittiketjussa, miksi hän päätti mennä mukaan Fortumin ohjelmaan. Päädyin osallistumaan muutamalla reunaehdolla, jotka asetin itselleni:

1. Yrittäisin ohjelmassa suunnata mahdollisimman paljon huomiota Fortumin (Uniperin kautta) omistamiin kivihiilivoimaloihin. Tein tämän kuvauksissa kolmesti, ja nähtäväksi jää, moniko näistä näkyy illalla telkkarissa.
2. Kirjoittaisin auki omat ajatukseni siitä, miksi Fortum juuri nyt rahoittaa ajankohtaisohjelmaa, ja miten koko kysymystä energiayhtiöiden tuottamasta journalismista mielestäni kannattaa lähestyä. Tämä teksti liittyy siihen.
3. Lahjoittaisin tuhannen euron palkkioni Fortumin ja Uniperin kivihiilivoimaloiden vastaiseen suoran toiminnan ilmastotyöhön Saksassa.

Olen ymmärtänyt, että 100 kysymystä ilmastosta -ohjelman tekijöille annettiin journalistinen vapaus, mutta tietyissä raameissa: ohjelma ei saisi olla pelkkää Fortumin kritiikkiä. Yhtäältä Fortumilla on siis sisältöön jonkinlainen veto-oikeus, mutta toisaalta tunnetuilla tekijöillä on varmasti tarve näyttää riippumattomuutensa rahoittajasta.

Uskon, että lopputulos tulee olemaan enimmäkseen asiallinen ja monesti kiinnostava. Ehkä se onkin tässä huolestuttavaa.

Ongelma ei välttämättä lainkaan ole 100 kysymystä ilmastosta -ohjelman sisältö. Tekijöiden kannattaa pyrkiä tekemään hyvää jälkeä, kun juuri tätä ohjelmaa tarkastellaan nyt suurennuslasilla.

Ongelma on pikemmin se, että tulevaisuuden keskeisiä kysymyksiä käsittelevän journalismin kentällä on aukko, jota Fortum on halukas täyttämään. Eturivin toimittajat tarvitsevat energiayhtiön rahoitusta päästäkseen tekemään ohjelmia aiheista, jotka liittyvät energiayhtiöiden tulevaisuuteen ja koskettavat meitä kaikkia. (Fortum rahoittaa myös muita mediasisältöjä, esimerkiksi suomalaisille eliiteille suunnatussa MustRead -julkaisussa.)

Minulle tämä on dystooppinen tulevaisuuskuva. Riippumattoman journalismin tilan kutistuessa keskustelu ympäristökriisistä käydään yhä useammin pahimpien saastuttajien rahoittamana ja kehystämänä. Journalistinen aineisto ja yritysviestintä sekoavat yhä huolellisemmin. Kysymys esimerkiksi Riku Rantalan integriteetistä toimittajana on tässä yhdentekevä: olennaista on, että toimintatapa on kestämätön.

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi. Jos ajankohtaisohjelmia ja muuta rohkeaa ympäristöjournalismia ei pystytä tekemään ja rahoittamaan ilman vaikkapa energiayhtiöiden rahoja, tilanne on demokratian kannalta tuhoisa. Muistetaan, että Fortumin voitot riippuvat nyt muun muassa Saksassa ja EU:ssa tehtävien ilmasto- ja ympäristöpäätösten heikkoudesta.

Fossiiliyhtiöiden pelikirja

Amerikkalainen tutkiva toimittaja Amy Westervelt on ilmastopodcast Drilledin kolmannella tuotantokaudella kaivanut esille öljy-yhtiöiden markkinointiviestinnän, PR-toiminnan ja viherpesun historiaa. Suosittelen kuuntelemaan, koska samasta pelikirjasta yhtiöt Suomessakin ammentavat. Taustalla on muun muassa tiedehistorioitsija Naomi Oresekesin ja Eric Convay:n mainio kirja Merchants of Doubt ja sen taustalla oleva tutkimusaineisto.

Westerveld tuo ohjelmassa esille, miten amerikkalainen öljyteollisuus (esimerkiksi Chevron ja ExxonMobil) on pärjännyt loistavasti yhteiskunnallisen keskustelun ja yhtiöihin vaikuttavan lainsäädännön muokkaamisessa. Tässä muutama Fortumin ohjelman arvioimisen kannalta kiinnostava temppu:

1. Öljy-yhtiöt ovat ostaneet 1970-luvulta alkaen New York Timesista ja Washington Postista advertoriaaleja ja mainostilaa. Esimerkiksi Mobil osti joka torstai advertoriaalin New York Timesin pääkirjoitussivulta yli kolmen vuosikymmenen ajan. Yhtiöiden omien selvitysten mukaan ykköslehtien asenteet yrityksiä kohtaan kääntyivät kriittisistä lepsuiksi kampanjoiden seurauksena. Journalismin lippulaivat olivat ennen vaatineet pääkirjoituksissaan tiukempaa sääntelyä, mutta ajan mittaan linja muuttui fossiiliyhtiöille myötäsukaiseksi.
2. Yhtiöt puhuvat aina vuosien päässä olevasta lupaavasta teknologiasta. Näin ne väistävät vastuun nykyisestä toiminnastaan ja vaihtavat keskustelun suuntaa ja puheenaihetta. Westerveldin mukaan Exxonin markkinointibudjetista kannatti käyttää merkittävä osa kertomaan leväpohjaisista polttoaineista, vaikka tutkimuspanoksesta näihin käytettiin reilusti alle prosentti ja niiden osa tuotannosta ja investoinneista on lähellä nollaa.
3. Yhtiöt ohjaavat keskustelua ja näyttävät olevansa valmiita keskusteluun ja dialogiin. Esimerkiksi despoottisuudestaan ja surkeasta työnantajapolitiikasta tunnetun Rockefellerin öljyperheen maine pelastettiin harkitulla operaatiolla, jossa halukkuutta vuorovaikutukseen korostettiin. Julkisen kuvan pehmentämiskampanjat eivät silti ole estäneet öljy-yhtiöitä esimerkiksi rahoittamasta ilmasto- ja sääntelyskeptisyyttä ja vaientamasta omia tutkijoitaan. Osin öljy-yhtiöt ovat nyt oikeudessa koska ne tiesivät ilmasto-ongelmien olevan totta ennen muita.

Fortum ei ole amerikkalainen öljy-yhtiö, mutta nähdäkseni pelikirja on sama. Yhtiö haluaa näyttää olevansa avoin keskustelulle, muuttaa keskustelua itselleen myönteiseksi, luoda itselleen johtajiensa välityksellä “ihmiskasvot” ja vaihtaa puheenaihetta tuomalla näkyväksi yhtiön fossiilivapaita rönsyjä. Esimerkiksi yhtiön “vihreän kaasun” ja “vetytalouden” suunnitelmat ovat samaa kuin leväpolttoaineet Exxonille: sumuverho, jonka peitossa miljoonia euroja voi yhä suunnata fossiilikaasu-, kivihiili- ja ruskohiilivoimaloiden avaamiseen ja ylläpitämiseen.

Tämän kokemuksen valossa pitäisi kai pohtia julkiselle keskustelulle erilaisia varovaisuusperiaatteesta lähteviä reunaehtoja. Esimerkiksi mediayhtiöiden tulisi kokonaan luopua fossiilienergiayhtiöiden mainosrahoista, kuten esimerkiksi ruotsalainen ETC-lehti ja The Guardian tekivät vastikään. Tai vielä parempaa: eduskunta voisi Suomessa kieltää fossiiliyhtiöiden mainokset samaan tapaan, kuin tupakkamainonnalle aiemmin tehtiin.

Jos näin tehtäisiin, fossiiliyhtiöiden tuottama ja rahoittama tiedonvälitys päätyisi tietenkin hankalaan asemaan.

Joka tapauksessa: riippumattoman journalismin edellytyksiä pitäisi parantaa, jotta ongelmallisen mainostuksen vaihtoehtona ei olisi tiedonvälityksen näivettyminen. 100 kysymystä ilmastosta -sarjan synnyttämää kuhinaa olisi oikein hyvä käyttää pohtimaan tulevaisuuden näkökulmasta sitä, mikä on yritysten rahan rooli tiedonvälityksessä ja politiikassa, ja mitä vaihtoehtoisia rahoitusmuotoja keskeisten ympäristökysymysten uskottava käsittely voi edellyttää.

Johtopäätös

Erityisen kysymyksen tästä Fortumin journalistisesta interventiosta tekee ilmastokysymyksen kiire. Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeusliikkeen johtohahmo Martin Luther King julisti joskus, että “moraalisen maailmankaikkeuden kaari on pitkä, mutta se taipuu kohti oikeudenmukaisuutta”. Kingin ajatus oli, että ajan myötä tasavertaiset ihmisoikeudet vääjämättä voittaisivat, olihan orjuuskin lakkautettu. Ilmastokriisi sen sijaan on hiilidioksidin kertymisestä aiheutuva kumulatiivinen ongelma. Tämä tarkoittaa, että pitkän kaaren tulevaisuus taipuu vääjäämättä kohti hyvin epäoikeudenmukaista ilmastokatastrofia — kohti eriarvoisuutta. Meillä ei ole aikaa tulla Fortumin harhauttamiksi. Siksi riippumattomasta tiedonvälityksestä, rohkeasta ympäristöjournalismista, pakottavasta ympäristösääntelystä ja Fortumin fossiililuurangoista kaapissa on puhuttava.

Jäteohjelma näytetään tänään 23. marraskuuta klo 19 Nelosella ja Ruudussa. Ilmastolakkoihin perjantaisin kutsuva Fridays for Future Suomi on myös käynnistänyt oman mainion ilmastoaiheisen Youtube-sarjan, jonka kaksi jaksoa energiasta ja liikenteestä on jo katsottavissa.

Muulle medialle tämä ohjelma on tietysti muistutus tarpeesta tehdä paljon enemmän juttuja siitä, miten ilmastojohtajuudellaan keuliva Fortum on kieltäynyt sovittamasta omaa tuotantoaan ilmastopolitiikkaan, joka rajoittaa lämpenemisen 1,5 asteen mukaiseksi. Ja enemmän juttuja yritysrahasta politiikassa. Mistä se kertoo, että vaikuttajaviestintätoimistot ovat maan johtava kasvuala? Mitä Suomessa on demokratialle tapahtumassa?

Osa kysymyksistä painottuu Fortumiin. Tässä meillä on valtionyhtiö, joka toimii valtion asettamia 1,5 asteen ilmastotavoitteita vastaan. Millä kannuksilla? Ja mikäs kumman valtio se tällaista sallii? Ennen kaikkea, mitkä ovat ne sääntelykeinot, jotka saavat yhtiön ruotuun niin fossiilisten polttoaineiden kuin uhanalaisia vaelluskalakantoja kurittavien vesivoimaloiden osalta?

Tekstiä muokattu ma 23.11. klo 19.45: tieto Fortumista ohjelman rahoittajana oli välitetty minulle 2. syyskuuta eli ennen suostumistani ohjelmaan.